Mitä mulle kuuluu?
Koko kevään elin naiivisti siinä uskossa, että elämä olisi helpompaa sitten kuin ylioppilaskirjoitukset olisivat ohi. Niin kuin arvata saattaa - toisin kävi. Toki nyt on enemmän aikaa, kun ei ole enää koulua, mutta kaikki se aika menee korkeakoulujen pääsykokeisiin valmistautuessa. Kirjojen parissa vietetyt pitkät päivät hajottaa, enemmän kuin olisin ikinä osannut arvata, kun uutta tietoa tulee ovista ja ikkunoista niin paljon kuin vain pystyy omaksumaan.
Seuraavan kuukauden ajan mut on helpointa löytää hautautuneena pääsykoemateriaaleihin tai nuokkumassa 300 - sivuisen kirjan päältä ja leikkimästä, etten nuku. Vähän lohduttaa se fakta, että en ole ainoa, joka tuskastelee pääsykoemateriaalien keskellä.
Oh how naive I was the whole spring, when I thought that everything would be easier when matriculation examinations were over. Yeah, nope. Studying for universities entrance examinations swallows all my time, even though I have more free time now when I don't have any school left. Long days spent studying have teared me apart more than I could've ever imagined. But luckily I'm not the only one in this boat.
Materia ei tee onnelliseksi, mutta just nyt se on ollut positiivinen juttu. Nimittäin mun tavoitteena on uusia vaatekaapin sisältö kokonaan tän vuoden aikana. Tarkoituksena on ostaa vaatteita, joita on kiva pitää päällä, ja jotka ei hajoaisi viidennen käyttökerran jälkeen.. Alkuvuoden aikana mun vaatekaappiin on eksynytkin Palacen ja Supremen hupparit, joihin tää mun 150 senttinen varsi peittyy vähän liiankin hyvin.
Materia has never made me happy, but right now it's a positive thing. My goal for year 2017 is to rebuild my wardobe. I'm trying to buy clothes, that are nice to wear, and which don't break right after the fifth time I've put it on. From January to this day I've managed to buy two hoodies. One from Palace and the other one from Supreme. And I gotta admit that my 4"11ft body disappears into them a little too well.
ULRIIKKA&HILPPA
Mä oon halunnut kirjoittaa ikuisuuden tästä kaksikosta, mutta ikinä ei ole tuntunut siltä, että se sopisi mihinkään postaukseen. Mutta nyt! Viime aikoina nämä kaksi ovat olleet ne, jotka ovat saaneet mut uskomaan parempaan huomiseen ja mä olen siitä
todella kiitollinen.
Kumpikin näistä tytöistä viettää tällä hetkellä vaihtovuotta. Ulriikan ja allekirjoittaneen välimatka on vain 3000 kilometrin luokkaa. Hilpan kanssa sitä onkin vähän enemmän tytön ollessa kirjaimellisesti maailman toisella puolella - Yhdysvalloissa.
I've wanted to write about these two for like forever, but it hasn't
never seemed to fit to any of my posts - until now. These two -
Ulriikka and Hilppa are currently away in the world as an exchange
students. Ulriikka is in Italy and Hilppa is in the States. Lately they
have been the ones who've made me feel better and that tomorrow is
better and I'm really thankful for that.
Ollaan tunnettu Ulriikan kanssa aikalailla koko elämämme ja oltu lähellä toisiamme, mutta ei silti oltu läheisiä. Ei sitä vuosi sitten tajunnut, että kuinka tärkeä rooli tällä nuorella naisella on mun elämässä. Ulriikan lähdettyä valloittamaan Italiaa tajuttiin kumpikin, kuinka tärkeitä ollaan toisillemme. Joku joskus sanoikin, että välimatka joko lähentää tai erottaa, ja meidän kohdalla se todellakin lähensi. Ulriikan seikkailuja Italiassa voit seurata
täältä.
I've known Ulriikka my whole life, but we've never been
close, because we were so close to each other physically. A year ago, I
really didn't know and realize how much this young woman means to me,
but almost right away when she left to Italy, I realized, and she
realized too. Someone once said that distance either brings closer or
tears apart - and in this case: it definitely brought us closer. If you want to follow Ulriikka's journey in Italy, you can do it here.
Tutustuttiin Hilpan kanssa vähän sattumalta viime vuoden puolella. Joillekin ihmisille on todella helppo puhua kaikesta ja Hilppa on yksi niistä ihmisistä. Muistan, kun puhuttiin toista kertaa ja jo silloin tuntui siltä, että oltaisiin tunnettu pidempään kuin muutama päivä. Tällä tytöllä on jotenkin maaginen vaikutus muhun, koska joka kerta kun puhutaan Hilppa saa mut paremmalle tuulelle. Ihana Hilppa!
Me and Hilppa got to known each other sometime last year. So we've known each others just a little while, but it feels
like I've known her forever. I remember when we talked for the second
time and even back then I felt that I've known that girl longer than a
couple of days. Some people are good listeners and easy to talk to -
she's one of them. It's amazing how just talking to Hilppa lightens up
my mood, no matter what we're talking about.
Mä en edes aloita siitä, kuinka Ulriikka ja Hilppa ovat kaksi kauneimmista ihmisistä, joita tunnen. Enkä mä nyt tarkoita tällä pelkästään ulkonäköä, vaan myös luonnetta. Ihmiset, jotka ovat positiivisia ja levittävät iloa ympärilleen ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa haluan viettää aikaani.
I don't even get started about how Hilppa and Ulriikka are two of the
most prettiest persons I know. And no, I don't mean only their looks, I
mean their personality too. People, who are positive and spread joy to
other people, are the kind of people I want to spend my time with - aka
these two.
Tämän kevään aikana olen oppinut sen, että ihan sama mitä elämässä tapahtuu niin voin kertoa siitä näille kahdelle. Ja vaikka sieltä ei kahden sekunnin aikana sitä vastausta tulisikaan niin tiedän, että se vastaus tulee jossain vaiheessa.
At some point of this spring I realized that no matter what happens I have these two by my side and I can talk about everything with them.
And even when they don't reply in two seconds, I know the reply will
come at some point.
Sinänsä mä en odota kesää, mutta mä odotan sitä, että nämä tytöt palaa takaisin tähän paikkaan, jota kutsun kodiksi, jotta pääsen konkreettisesti halaamaan kumpaakin.
Miten teihin upposi tällaiset kuulumispostaukset? Yay or nay?
