THOUGHTS | "NÄÄ REISSUT OPETTAA ELÄMÄSTÄ" // ROKILLA ON MONTA KIELTÄ

Viimeiset pari kuukautta mun elämässä on ollut vähintäänkin mielenkiintoiset. Monen mutkan ja sattuman kautta päädyin lokakuussa kuvaamaan nelipäiväisen Rocktoberin ja tuo kyseinen leiri avasi portin vastaavanlaiseen tilaisuuteen. Niinpä marraskuun puolessa välissä vietin viitisen päivää Karjalan tasavaltaan kuuluvassa Sortavalassa.

Rocktober ja Sortavalan kulttuurinen opetusreissu kuuluivat hankkeeseen nimeltä Rokilla on monta kieltä / Ringing strings - different stories, jonka toteuttamisessa on ollut Suomen puolelta mukana Kuusamon, Oulun ja Nurmeksen kaupungit, sekä rajan toiselta puolelta Sortavala. Hankkeen tavoitteena on ollut saattaa yhteen musiikista kiinnostuneita nuoria ja luoda heille matalakynnyksinen kanava päästä esiintymään. Allekirjoittanut omaksui itsellensä roolin sinä ihmisenä, joka katsoo kaikkia tapahtumia kameran etsimen läpi. Suomeksi sanottuna olen toiminut dokumenttikuvaajana ja pitänyt huolta siitä, että jokaiselle on jäänyt jokin konkreettinen muisto hauskoista hetkistä.

Muutama viikko sitten seisoin epämuodostuneessa ympyrässä nuorisokeskuksen pihalla ja hytisin kylmästä. Takana oli muutaman tunnin paluumatka Sortavalasta ja kotimatkaa oli edessä vielä ihan liian monta tuntia. En enää edes muista, että mikä se kysymys oli, mutta muistan vastanneeni, että nää reissut opettaa elämästä ja siitä mikä on tärkeetä. Siinä vastatessani mun ajatukset pyörivät sekä Rocktoberissa, että juuri päättyneessä Sortavalan reissussa.

Mä olen: Juossut tukka putkella, että saisin taltioitua kaiken ympärillä tapahtuvan. Tuntenut alemmuutta siitä, että kaikki muut tunsivat toisensa jo etukäteen. Tuntenut olevani liian keskinkertainen valokuvaamaan tällaista keissiä. Tuntenut itseni pieneksi. Kriiseillyt sitä, että kun piti mennä kysymään, että voisiko sitä siinä vaiheessa tuntematonta ihmistä kuvata joskus vapaa-ajallakin. Sanonut liian monta kertaa kiitos ja anteeksi. Ollut se tyttö, joka on kiva silloin kun se on hiljaa. Löytänyt uusia vahvuuksia itsestäni ja näin ollen kasvanut ihmisenä. Ollut onnellinen ja tajunnut millä on merkitystä.

Lauantaina mä pakkaan taas tavarani ja suunnistan viideksi päiväksi dokumenttikuvauksen maailmaan. Tällä kertaa mun rooli on dokumenttikuvauksen lisäksi pitää valokuvaus/media-pajaa leirille tuleville nuorille. Allekirjoittaneella on pituutta 150cm kädet pystyssä ja korkokengät jalassa, eli Niket jalassa lukema ei ole sitäkään. Koulumaailmassa ja vähän kaikkialla muuallakin kaikki tapaamani hyvät johtajat ovat olleet pitkiä, joten mun on vähän vaikea kuvitella itseäni hyväksi ohjaajaksi, varsinkin kun pituuden puolesta mut mielletään aina neljätoista kesäiseksi.

Mulle on jotenkin outoa kiittää ihmisiä, koska aina kun teen niin tunnen olevani liikaa. Henkilökohtaisesti mä kuitenkin tulen tosi onnelliseksi siitä, kun joku sanoo että muhun on ollut kiva tutustua tai, että otan hyviä valokuvia. Joten haluan ajatella, että muidenkin sydän lämpiää kehuista ja kiitoksista. Kiitos siis kaikille, jotka on ollut näillä reissuilla mukana.

Ja erityispaljon kiitoksia ja haleja Tuulialle, Sannille ja Miljalle, jotka teki Sortavalan reissusta unohtumattoman, Aurooralle, siitä, että oot kultaa,  Saanalle eli Pätkälle upeudesta, sekä varsinkin siitä, että katsellaan molemmat maailmaa samalta korkeudelta, ja ihanalle Saanalle, jonka kanssa voi puhua Ruger Hauerista maailman tappiin asti, Tuomakselle, jonka musiikkimaku on hyvä syy elää (Mites se ADTR'n If it means a lot to you? :) Nikolle, jonka ansiosta mun myöhäinen täytin 18 - synttäripäivä oli katastrofin sijaan mahtava ja Juusolle, joka on se ainoa joka on saanut rumpujensoittotaidollaan mut itkemään ilosta. Kiitoksia myös näiden reissujen mahdollistajalle, eli mun kohdalla Nuoriso- ja luontomatkailukeskus Oivangille tai pikemminkin Panulle.